Oppia ikä kaikki

Pikkutyttönä pyysin äitiäni säästämään kaikki tyhjät kardemummaputket. Niistä sain kivoja ”koeputkia,” joiden avulla leikin pikku kemistiä: sekoitin erilaisia pesuaineita ja ruokasoodaa, mitä nyt kotoani löysin, oli mielenkiintoista seurata, miten ne vaahtosivat putkessa.

Koulussa minua tietysti kiinnosti luonnontieteet, musiikin lisäksi. Oikeastaan vain käsityöt olivat minulle liikunnan ohella tylsää pakkopullaa. Ensimmäinen ammattini laboratoriohoitajana oli pisin työkokemukseni. Sijaisuuksia sain tehdä pitkään, sillä juuri noihin aikoihin meitä oli koulutettu paljon ja ammattikuntana olimme nuori sellainen. Niinpä minulle kertyi kokemusta Oulaskankaan laboratorion lisäksi myös naapurikunnista. Kävin silloisen erikoistumiskoulutuksen vielä vähän myöhemmin ja ehdin jonkin aikaa olla esihenkilön roolissakin – sekin tosin oli sijaisuus.

Puolisoni menettäminen v 1992 oli minulle raskasta aikaa. Olimme molemmat 31-vuotiaita. Hän menehtyi Burkittin lymfoomaan sairastettuaan sitä noin viisi vuotta. Jäimme 7-vuotiaan tyttäreni kanssa kahden. Aikaa kului, ja jossain vaiheessa minulle juolahti mieleen ajatus, että olisipa somaa käydä lukio yhdessä tyttäreni kanssa. Tuohon avautui kuin tilauksesta mahdollisuus, kun Pohjois-Pohjanmaalla aloitti uutena etälukio. Ilmoittauduin heti mukaan. Niin innoissani olin, että tässä vaiheessa jo uuden puolison löytäneenä ja pienen pojan äitinä halusin sen käydä mahdollisimman nopeasti. Yhteinen ylioppilasjuhla äidin ja tyttären kanssa ei toteutunut, minä juhlin vuotta aiemmin. Silloinen rehtori kannusti minua hakeutumaan yliopistoon, koska motivaationi etälukiossa töiden ohella oli niin voimakas, että todistus oli myös sen mukainen. Rehtorin mielestä sillä pääsisi yliopistoon helposti. Tätä en ollut ajatellutkaan, olin vain haaveillut valkolakista. Niinpä kuitenkin löysin itseni Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta. Halusin opiskelemaan jotain ihan muuta kuin mitä olin työssäni tehnyt eli hoitotyöhön tai laboratorioon liittyvää. Uteliaana aloitin opiskelut ja ne tein pääosin työn ohessa. Kuuden vuoden kuluttua vuonna 2010 sain maisterin paperit.

Palasin työpaikalleni tuon jälkeen ja mielessäni kävi ajatus, että olikohan tämä yliopistoreissu ollut turhaa. No niinhän siinä kävi, että vuoden kuluttua Lapin yliopistolta tuli puhelinsoitto, että silloinen lehtorini oli eläköitynyt ja minua pyydettiin opettajaksi hänen tilalleen. Taisi mennä minuutti, kun mietin ja vastasin myöntävästi. Nyt minulla oli työparinani jo opiskeluajoilta tuttu professori ja muutama opiskelijakaveri oppilaanani.

Vajaan vuoden kuluttua tuosta minulle soitti laboratoriosta osastonhoitaja (olin siis virkavapaalla laboratoriotoimestani, koska olin yliopistolla töissä). Hän kertoi, että ylihoitaja Oulaskankaalla oli tehnyt päätöksen, että myös Oulaskankaalle ja Visalan sairaalaan tarvitaan opetuskoordinaattori. Minun kuulemma kannattaisi hakea sitä paikkaa, vaikka osastonhoitaja tähän totesi, että ei haluaisi minun lähtevän laboratoriosta, mutta että olisin pätevä hakemaan paikkaa ja että ehkä se olisi minulle sopiva työ. Olinhan aina tykännyt ohjata opiskelijoita laboratoriossa. Niinpä tulin valituksi ja tässä toimessa olen ollut 1.6.2012 lähtien.

Opetustiimin tuen avulla lähdin kehittämään opiskelijaohjaustoimintaa OYSin mallin mukaisesti Oulaskankaan ja Visalan sairaaloihin. Olin aivan uuden asian äärellä. Vuodet vierivät vauhdilla ja opetustiimissä teimme koko ajan jotain uutta.

Kuluneet vuodet ovat olleet antoisia, olen päässyt toimimaan myös OYSin diagnostiikan, psykiatrian, hieman välinehuollon ja nyt vielä Pohteen alueellisten erilaisten harjoitteluyksiköiden kanssa. Koko ajan olen kohdannut uusia ihmisiä työnsä äärellä, eri alan opiskelijoita, opiskelijavastaavia, esihenkilöitä, oppilaitosten opettajia. Tämä kaikki on rikastuttanut elämääni ja opettanut minua ymmärtämään sitä, mitä kuntoutustieteen maisterina opiskelin: ihminen tarvitsee yhteiskunnassa monen eri alan asiantuntijoita, jotta hänen tarvitsemansa apu voidaan hänelle taata. Monialaista yhteistyötä. Tähän tarvitaan opiskelijoita eri aloilta, jotta me yhteiskuntana voimme pitää yllä hyvinvointia ja turvata myös itsellemme sitä verkostoa, jota meistä jokainen tarvitsee läpi elämän.

Opetustiimissä tehtävä työ on merkityksellistä. Opetustiimiäni kiitän siitä, että tämä osaamiskoordinaattorin asiantuntijatyö tiimityönä antaa jokaiselle mahdollisuuden tehdä tätä työtä sillä asenteella, että yhdistetään vahvuudet ja luodaan innovatiivisesti tulevaa. Yhteistyössä on voimaa, ymmärtämällä monialaiset oppimisympäristöt auttavat näkemään laajalle ja kauas. Verkostoituminen ja yhteistyö ovat opetustiimin tukipilari.